Naiset ja kaikki muut toiset
Tuomas Kyrö kuvaa kirjassaan Kunkku osuvasti urheilukulttuurin tilaa: ”…yhden urheilulajin sisälle on muodostunut muusta yhteiskunnasta irrallinen moraalikoodisto. Eihän nyt tasa-arvon ja emansipaation vuonna 1960 voida elää enää kuin kivikaudella.”
Hieman karrikoiden voisi todeta, että urheilu on pitkään ollut oma saarekkeensa, jonne muualla yhteiskunnan aloilla tapahtuvat muutokset hiipivät hitaasti ja viiveellä. Viimeaikaiset tapahtumat niin omilla kuin kansainvälisillä kentillä ovat lisänneet muutokset tekemisen painetta ja sen vauhtia.
Urheilun johtotehtävissä naiset ovat harvassa. Vaikka tuoreen Liikunnan ja urheilun tasa-arvo Suomessa (2021) -selvityksen mukaan naisten osuus liikunta- ja urheilujärjestöjen johdossa on viime vuosikymmenien aikana noussut, johdetaan järjestöjä edelleen valtaosin miesten toimesta. Suomen Olympiakomitean historiassa ehdittiin elää 115 vuotta, ennen kuin järjestön toimitusjohtajaksi valittiin ensimmäinen nainen, Taina Susiluoto.
Olisi myös kiinnostavaa saada tietoa siitä, miten huippu-urheilun sektorilla johtamisen ja valmentamisen sukupuolijakaumat näyttäytyvät tasa-arvon näkökulmasta. Vuoden 2019 selvityksessä Suomessa olympialajien lajiliittojen huipputason valmentajista 21 % oli naisia (All in, 2019). Arjen huomiona on, että huippu-urheilun johtotehtävissä toimivien naisten osuus on edelleen pieni.
Muutoksen tarve ei suinkaan rajoitu vain yhteen valtakulttuurin varjoon jääneeseen ryhmään. Kyse on pikemminkin ryppäästä tekijöitä, jotka aiheuttavat toiseuden kokemista ja marginaaliin jäämistä. Monimuotoisuus laajasti ymmärrettynä on nostettava tavoiteltavaksi arvoksi ja valokeilaan on naisjohtajien vanavedessä marssitettava kaikki ne asiat, jotka estävät ihmisiä toteuttamasta osaamistaan koko potentiaalinsa voimalla, olipa kyse sitten sukupuolesta, iästä, uskonnosta, etnisestä taustasta, sosioekonomisesta taustasta tai mistä hyvänsä esteestä, joita olemme onnistuneet vuosikymmenien aikana luomaan.
Jos tavoitteenamme on kaikkien saavutettavissa oleva ja avoin liikuntakulttuuri, on heittäydyttävä ennakkoluulottomaan ja rehelliseen arvoläpivalaisuun. Ehkäpä siten voimme tehdä näkyväksi toimintatapojen ja päätöksenteon taustalla olevia asenteita ja ”näin on aina ennenkin tehty” -ajattelumalleja. Muutos voi tapahtua vain haasteiden tiedostamisen kautta. Tiedostamisesta on lyhyempi askel toimintaan.
Olen tehnyt työurani urheilun parissa, erilaisissa organisaatioissa. Näen, että parhaiten toimintakulttuuria saadaan kehitettyä muuttamalla rakenteita ja niihin liittyviä toimintatapoja. Kiintiöitä tai muita suoraan rakenteisiin ja päätöksentekoon vaikuttavia toimia tarvitaan siihen asti, kunnes uusi tapa toimia juurtuu.
Yhdenvertaisemman liikunta- ja urheilukulttuurin rakentamiseen tarvitaan meitä kaikkia. Ajatelkaa mikä valtaisa potentiaali meillä on monimuotoisessa ja kaikille avoimessa liikuntakulttuurissa, joka lähtökohtaisesti pitää yhä useamman mukana toiminnassa – rajaamatta ketään sivuun.