Norja 45 mitalia. Uusi-Seelanti ja Sveitsi 23 mitalia. Unkari 22 ja Slovenia 10 mitalia. Siinä joukko alle 10 miljoonan asukkaan maita, jotka menestyivät erinomaisesti sekä Pariisin kesäolympialaisissa että Pekingin talviolympialaisissa. Väkiluvultaan Suomeen vertautuvan maan on mahdollista menestyä erinomaisesti kesä- ja talvilajeissa maailman huipputasolla.

Suomessa tätä menestystä on yritetty viimeiset 20 vuotta rakentaa erilaisilla työryhmillä, strategioilla, mietinnöillä ja toimenpiteillä. Se mitä on tehty vähemmän, on kansainvälisiltä menestysmailta oppiminen.

Huippuvaiheen huippu-urheilu on innovaatiotoimintaa, jossa jatkuvan kehittymisen periaatteella pyritään olemaan avoimia uusille ideoille. Kansainvälisen vaatimustason siirtäminen arjen tekemiseen on jatkuvasti muuttuva ja samalla jatkuvasti ajankohtainen aihe. Suomessakin on viime vuosina puhuttu paljon tiedolla johtamisesta ja ”parhaat parhaiden kanssa” -periaatteesta, jossa parhaat urheilijat jakavat arjen keskenään tai vertaistensa seurassa, parhaissa olosuhteissa, parhaassa valmennuksessa ja parhaan asiantuntijatoiminnan ja tiedon tukemana. Ajatus on hieno, mutta sen toteutuminen suomalaisessa urheilussa ei vielä ole kovin yleistä.

Suomalaista huippu-urheilua vaivaa jonkinasteinen sisäsiittoisuus, joka on eräänlainen heijastus suomalaisesta yhteiskunnasta yleisemminkin: Me ajattelemme olevamme maailman johtava hyvinvointivaltio, ja esitämme erilaisia tutkimuksia ja tilastoja sen tueksi. Samoin me ajattelemme olevamme maailman johtavia urheilumaita, jossa on käytössä kaikki huippuluokan tieto ja osaaminen – ”siitä menestys ei ainakaan jää kiinni.”

Mutta onko näin oikeasti? Onko toimintamme kaikilla osa-alueilla kansainvälisellä huipputasolla? Onko meillä maailman modernein ja dynaamisin yhteiskunta, joka pyrkii jatkuvasti parempaan ja on kansainvälinen suunnannäyttäjä? Entä onko meillä urheilujärjestelmä, jonka taso ja osaaminen riittävät kuljettamaan harvalukuiset huippupotentiaalit urheilijat maailman huipulle?

Rohkenen väittää, että näin ei ole. Yksittäisiä menestyviä urheilijoita, valmentajia ja asiantuntijoita kyllä löytyy, mutta järjestelmätasolla osaamisemme ei vastaa tavoitteitamme, eikä uskomuksiamme. Suomalainen huippu-urheilu ei tuota lähellekään niin paljoa menestystä kuin mikä oikeasti olisi mahdollista.

On aika päivittää osaamisemme

On aika myöntää karu tosiasia: Olemme maailman kärkeä jäljessä kutakuinkin kaikissa lajeissa – ei välttämättä paljoa, mutta jäljessä kuitenkin. Siitä voi syyttää resursseja, strategioita, rakenteita tai vaikka urheilujohtajia, mutta raaka fakta on, että urheilijoiden ja valmentajien arjen laatu ei ole riittävällä tasolla menestyspotentiaalimme maksimoimiseksi. Samalla meiltä puuttuu pitkälti järjestelmä, jolla huippupotentiaalin omaavat poikkeusyksilöt tunnistetaan riittävän nuorena ja kuljetetaan maailman huipulle. Tätä järjestelmää voimme yrittää jääräpäisesti rakentaa yksin omissa verkostoissamme uskoen siihen, että kyllä me tiedämme. Mutta on toinenkin keino: pyrkiä oppimaan parhailta kansainvälisiltä osaajilta.

Tätä on toki jo tehty, vaikkakin vain varsin hajanaisesti. Jotkut urheilijat ja valmentajat ovat myös itse hakeneet maailmanluokan osaamista ulkomailta tai liittyneet ulkomaisiin harjoitusryhmiin. Olympiakomitean huippu-urheiluyksikkö ja osa lajiliitoista ovat myös käyneet benchmarkkaamassa kansainvälisiä toimintatapoja. Totta kai monenlaista muutakin on tehty. Mutta pitkäjänteisesti ja systemaattisesti kansainvälistä osaamista ei ole tuotu koko suomalaisen urheilujärjestelmän tueksi. Nyt voisi olla sen aika.

Yksi tapa avautua aktiivisemmin maailmalle voisi olla hakea kansainvälisen huippu-urheilun kärkinimiä konkreettisesti mukaan suomalaisen huippu-urheilun uudistamiseen. Ajatuksena tässä olisi esimerkiksi muodostaa kansainvälinen advisory board, joka toimisi käynnistettävien huippu-urheilun uudistusten tukena. Tarve tällaiselle ei juonnu pelkästään huonosta viimeaikaisesta menestyksestämme, vaan myös siitä, että sekä Olympiakomitean että sen huippu-urheiluyksikön johto on vaihtumassa.

Malli voisi olla hyvin yksinkertainen. Ryhmään valittavat kansainväliset asiantuntijat toimisivat räätälöidysti huippu-urheiluyksikön tukena ja esittäisivät havaintojaan Olympiakomitean hallitukselle erikseen sovittavalla tavalla. Prosessiin liittyvät havainnot julkaistaisiin ja jaettaisiin laajalti koko suomalaisen huippu-urheiluverkoston käyttöön. Lisäksi asiantuntijaryhmä voisi osaamisensa pohjalta antaa täsmäsparrausta tietyille lajiliitoille.

Tähän liittyen olemme jo aloittaneet keskustelun muutamien verrokkimaidemme ja muutamien mahdollisesti sopivien henkilöiden kanssa. Aikaa ei ole hukattavaksi tässäkään, ja vaikka on luontevaa, että varsinaiset päätökset tehdään vasta seuraavan Olympiakomitean hallituksen toimesta, on meillä kaikki syy valmistella niitä jo kaikin voimin.

Ruotsi, Slovenia, Hollanti, Iso-Britannia…

Taustatyötä kansainvälistä sparriryhmää varten on tehty jo pidemmän aikaa. Järjestelmätasolla olemme tutustuneet syvällisemmin muutaman kiinnostavan maan huippu-urheilutoimintaan.

Kaksi kertaa Suomea suuremmassa Ruotsissa on tehty pidemmän aikaa jotain oikein, sillä menestys on ollut moninkertaisesti Suomea parempaa. Vietimme viime keväänä aikaa Ruotsissa ja tutustuimme heidän tapaansa tukea huippuvaiheen urheilijoita ja valmentajia sekä nuorten talenttien kasvatuspolkua.

Olemme myös tutustuneet 2 miljoonan asukkaan Slovenian urheilujärjestelmään. Suomea pienempi maa kykenee tuottamaan menestystä tasaisesti meitä enemmän. Sloveniassa huippu-urheilutoiminnan paino on enemmän osaamisessa ja ihmisissä kuin rakenteissa.

Erinomainen esimerkki on tietenkin myös Hollanti. 18-miljoonainen kansakunta menestyy huikean hyvin niin yksilö- kuin joukkuelajeissakin – niin kesällä kuin talvella. Hollanti on kyennyt rakentamaan koko urheilun yhteisen brändin, oranssin TeamNL -joukkueen, joka tuo kansallista ylpeyttä, ja johon kaikki lajit haluavat identifioitua. Tämän joukkueen turvin järjestelmä toimii myös hyvin markkinavetoisesti.

Vastaava esimerkki löytyy myös Iso-Britanniasta, joka on hyödyntänyt vahvasti markkinaehtoista rahoitusta huippu-urheilun tukena. Kyseessä on toki kymmenkertaisesti Suomea isompi maa ja markkina, mutta nykytilanteessa suomalaisella urheilujärjestelmällä on edessään suuret leikkaukset julkiseen rahoitukseen, ja kaikki ideat ja käytännöt maailmalta on tässäkin suhteessa syytä kartoittaa tarkkaan.

Sopivia sparraajia voisi hakea esimerkiksi näistä maista. Ja toki muitakin vaihtoehtoja löytyy vaikka kuinka paljon. Esimerkkejä pienten ja keskisuurten maiden kansainvälisesti menestyvistä urheilujärjestelmistä löytyy runsaasti. Suomessa näitä asioita on tutkittu ja analysoitu laadukkaasti esimerkiksi KIHUn toimesta, ja olemme jopa pyrkineet rakentamaan niiden pohjalta omaa suomalaista malliamme mm. huippu-urheilun muutosryhmän työn yhteydessä. Tulokset eivät kuitenkaan ole olleet riittäviä.

Meidän on tehtävä rytminvaihdos ainakin suomalaisessa kesälajien yksilölajien huippu-urheilussa, ja siihen tarvitsemme kokemusasiantuntijuutta ja sparrausta sieltä, missä menestystä on kyetty luomaan. On aika myöntää, että emme tiedä kaikkea – ja että voimme oppia paljon lisää. On aika avata ovet kansainväliselle sparraukselle ja ottaa se nöyrinä ja oppivaisina vastaan. Eikä kyse ole ainoastaan – eikä aina edes ensisijaisesti – strategioista ja rakenteista, vaan käytännön arjen toimintamalleista ja ylipäänsä erilaisten linjausten toimeenpanosta.

Suomi on maa, jossa kansainvälisyys ei ole kovin korkeassa arvossa. Tämä lienee yksi selittävä tekijä sille, että olemme niin monella elämänalueella vajoamassa aiemmista huipputason saavutuksista kovaa vauhtia kohti kansainvälistä keskikastia. Tältä osin tilanne on kuitenkin helposti korjattavissa. Mallia voisi ottaa vaikka lukuisilta suomalaisilta maailmanluokan kapellimestareilta, jotka ovat isänmaallisuudesta yhtään tinkimättä kaikki jonkinlaisia maailmankansalaisia.