Nyt julkaistu SporttiData-raportti on suuntaa antava ja valikoitu numeerinen kuvaus suomalaisesta urheilusta. 

Olemme Olympiakomiteassa viimeisten vuosien ajan edistäneet voimakkaasti data- ja digitalisaatiotyötä urheiluyhteisössä. Työmme oli syksyllä vaiheessa, jossa teknologiavalinnat sekä urheiluyhteisön tietolähteiden kattavuus (erityisesti Suomisport) lajiliittotasolla mahdollisti sen, että tilanne oli kypsä tuottaa julkista ja kattavasti urheilutoimialan läpileikkaavaa tietoa. Tietoa, josta tulisi hyötymään Olympiakomitean lisäksi koko urheiluyhteisö sekä yhteiskunta laajemminkin. 

SporttiData-raportti on ensimmäinen useamman tietolähteen tietoja yhdistämällä tuottamamme katsaus suomalaisen urheilun toimialan numeroihin. Raportin kautta pääsemme tarkastelemaan lisenssiharrastamisen ilmiöitä, harrastamisen yhteyksiä muihin sosioekonomisiin ja -demografisiin mittareihin sekä erikseen määritellyin rajauksin urheiluseurojen taloudellisen toiminnan kokonaisvolyymia. 

Mitä voimme raportin tuloksista päätellä? 

Kappaleen otsikkoon vastauksena: paljonkin. Raportti antaa paljon ilmiötason tietoa tutkittavaksi ja ihmeteltäväksi, mutta erityisesti seuraavat ison kuvan nostot ovat mielestäni huomionarvoisia: 

1. Lisenssiharrastajia on määrällisesti eniten 10–12-vuotiaissa.  

Toisin sanoen: lajiin pariin tulevien määrä on suurempi kuin lajista pudonneiden määrä ennen mainittuja ikäluokkia, jonka jälkeen suunta kääntyy päinvastaiseksi ja lisenssiharrastajien kokonaismäärä laskee. 

2. Drop out -ilmiötä on havaittavissa jokaisessa ikävaiheessa ja lajissa. Ilmiön asteessa on kuitenkin eroja lajien ja lajiryhmien välillä.  

Pudotus lisenssimäärissä ei ole sama asia kuin drop out -ilmiö. Ensimmäisessä tarkastellaan tilannetta poikkileikkaavasti esimerkiksi yksittäisenä kalenterivuonna. Jälkimmäisessä seurataan aloitusjoukon yksilöiden lisenssipolkua seuranta-asetelmalla.  

3. Lisenssiharrastamisen yleisyys vaihtelee alueellisesti.  

Yleisesti lisenssiharrastaminen suhteutettuna väestöpohjaan on yleisempää Länsi-Suomessa verrattuna Itä-Suomeen. Tämä pätee sekä nuorissa ikäluokissa että myös koko väestötasolla.  

4. Noin 75 % kaikista urheilulajilisensseistä hankitaan joukkuelajeista. Alakouluikäisillä vastaava osuus on vieläkin suurempi, reilu 80 %.   

Joukkuelajiharrastamisessa on myös alueellisia eroja: esimerkiksi alakouluikäisillä (7–12-vuotiailla) matalinta joukkuelajiharrastamisen aste on Etelä-Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa, korkeinta Pohjois-Pohjanmaalla ja Uudellamaalla. Lisäksi ilmiössä on havaittavissa sukupuolten välisiä eroja: pojilla joukkuelajiharrastaminen on yleisempää kuin tytöillä. 

5. Lisenssiharrastamisen yleisyys on yhteydessä sellaisenaan monen väestön terveydentilaa ja sosioekonomista asemaa kuvaavan tekijän kanssa. 

Suuntaa antavaa muttei täydellistä tietoa 

”Eihän siellä Suomisportissa ole kaikki lajit.” 
”Lajien lisenssikäytänteet eroavat liikaa.”  
”Ei meillä ole tietoa kuvata kattavasti lajien välisiä eroja.” 

Näitä kommentteja olen toisinaan saanut kuulla, kun olen reilun parin vuoden ajan työskennellyt Olympiakomiteassa data-asioiden parissa. 

Pitää paikkaansa: Suomisportin lisenssinhallintaa eivät käytä aivan kaikki suomalaiset lajiliitot. Myös lajiliittojen lisenssikäytänteet eroavat. Jos kuitenkin hieman pudotamme täydellisyyden tavoittelun rimaa, tietyillä valinnoilla ja yhtenäistämisrajauksilla tiedon luotettavuuden ja kattavuuden suhteen olemme pisteessä, jossa pystymme kuvaamaan erittäin suuntaa antavasti suomalaista urheilua. Erityisesti juuri lisenssiharrastamisen näkökulmasta. 

Tunnetun fraasin mukaisesti urheilussa kehitys loppuu tyytyväisyyteen. Toivon, että SporttiData-raportti herättää hedelmällistä keskustelua paitsi ilmiötason löydöksistä, mutta myös siitä, miten urheiluyhteisönä voisimme edelleen kehittää toimialamme tietotuotannon periaatteita niin sisällöllisesti kuin teknisestikin.