Kansainvälinen Olympiakomitea (KOK) päätti 8.12.2023, että yksittäiset, neutraalit urheilijat Venäjän tai Valko-Venäjän passilla pääsevät osallistumaan Pariisin 2024 kesäolympialaisiin. Suomen Olympiakomitea on yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa johdonmukaisesti ensin ajanut venäläisten sulkemista kansainvälisestä urheilutoiminnasta, ja sen jälkeen vastustanut venäläisten paluuta. Suomen Paralympiakomitea pohjoismaisine kollegoineen on ollut samassa rintamassa. KOK:n päätös olikin iso pettymys, vaikka sitä aiempien linjausten perusteella osattiin odottaa.

Pohjoismaiden tiukka linja ei ole jäänyt kenellekään epäselväksi kansainvälisessä urheiluyhteisössä, ja on selvää, että sillä on ollut merkitystä. KOK:n neutraliteettikriteerit edellyttävät venäläisiltä ja valkovenäläisiltä mm. sitä, etteivät urheilijat saa tukea sotatoimia Ukrainassa, eikä heillä ei saa olla armeijakytköksiä tai kytköksiä valtionhallintoon. Joukkuelajeihin venäläiset eivät ole tervetulleita lainkaan. Kaikki maatunnukset, kuten liput, kansallislaulut, maanvärit tai muut kansallissymbolit ovat myös kiellettyjä. Venäjän tai Valko-Venäjän valtionhallinnon edustajia ei kutsuta olympialaisiin.

KOK:n päätöksen vaikutusta vähentää olennaisesti myös se, että osa kansainvälisistä lajiliitoista on päättänyt toisin, eikä ole päästänyt venäläisiä esimerkiksi kriittisiin olympiakarsintoihin. Kaikkein merkittävintä on se, että kesäkisojen isoimman ja näkyvimmän lajin eli yleisurheilun kansainvälinen lajiliitto on ottanut kantaa ja pysyy kannassaan, jonka mukaan venäläiset eivät ole tervetulleita Pariisin yleisurheilukisoihin edes neutraaleina urheilijoina.

Tällä hetkellä ainoastaan kahdeksan Venäjän passin omaavaa urheilijaa sekä kolme Valko-Venäjän passin omaavaa urheilijaa ovat saavuttaneet Pariisin karsintarajat. KOK:n päätöstä onkin kritisoitu myös Venäjällä ja on täysin mahdollista, että siellä KOK:n tiukkaa linjaa pidetään niin nöyryyttävänä, ettei venäläisiä lopulta lähetetä Pariisiin lainkaan.

Kaikista näistä tekijöistä huolimatta monet ovat Suomessa vaatineet, että meidän pitäisi boikotoida Pariisin olympiakisoja, jos yksikin venäläinen sinne millä tahansa perusteella osallistuu.

Suomella on oma kivulias historiansa, josta Venäjän raakalaismainen hyökkäys Ukrainaan muistuttaa

Meillä on yli 1300 kilometriä yhteistä maarajaa tämän valtion kanssa. Keväinen NATO-jäsenyytemme yhdistettynä traumaan kylmän sodan aikaisesta myöntyväisyyspolitiikasta on myös avannut kielenkantoja Suomessa ja tuonut retoriikkaamme varsin ehdottomia ja jyrkkiä ilmaisun muotoja erityisesti Venäjän suhteen. Kysymykseen olympiakisojen boikotoinnista kannattaa kuitenkin kaikkien tunnekuohujen keskelläkin suhtautua vakaalla harkinnalla.

Urheilulla ja eritoten kansainvälisellä urheiluliikkeellä on kautta aikojen koettu olevan myös isompia ja ylevämpiä tavoitteita. Maailmassa, jossa erottavia tekijöitä on aivan riittävästi, tarvitaan myös yhdistäviä tekijöitä, ja urheilu on nähty sellaiseksi. Yksittäisten ihmisten ja kansojenkin välillä on hyvä olla rakentavaa ja ystävällismielistä kanssakäymistä silloin, kun erilaiset diktaattorit ja muut johtajat sotivat keskenään.

Modernissa maailmassa on aina ollut useita sotia meneillään, mutta urheiluliike on pääosin onnistunut pysyttelemään niiden ulkopuolella. Nykymaailmassa on silti selvää, ettei urheilua ja kansainvälistä politiikkaa voi irrottaa toisistaan. Silti eri kansojen välisen jalon kilvoittelun arvoa ei voi eikä pidä kokonaan hylätä.

Asetelma on jyrkimmissä puheissa kääntymässä kokonaan päälaelleen

Urheiluliikkeeltä vaaditaan nyt itse asiassa paljon enemmän kuin muilta yhteiskunnallisilta instituutioilta. En ole esimerkiksi huomannut kenenkään vaativan maatamme boikotoimaan YK:ta tai sen yleiskokouksia, vaikka Venäjä sen turvallisuusneuvoston jäsenenä käyttää siellä tänäkin päivänä erinomaisen suurta valtaa. Todella vähälle huomiolle kovin suositussa KOK:n haukkumisessa on jäänyt se, että KOK on hyllyttänyt Venäjän Olympiakomitean kaikesta olympialiikkeen toiminnasta. Kovin monissa muissa aidosti globaaleissa liikkeissä tällaisia päätöksiä ei ole taidettu tehdä.

Hyvä on tässä yhteydessä muistaa sekin, että kansainvälisessä olympialiikkeessä on yli 200 maata, ja että arvot ja näkemykset siellä jakautuvat ihan samoin kuin vaikkapa YK:ssa. Pohjoismaiden arvojen ajaminen kaikenlaisissa yhteyksissä maailmalla on perusteltua, mutta on rajansa sillä kuinka jyrkkiin toimiin kannattaa ryhtyä, jos muu maailma ei niihin yhdykään. Suomen pitkäaikainen ja viisas ulkopoliittinen linja on suosinut yhteyksien ylläpitämistä ja äärimmäisten toimien välttämistä ja ihan samalla periaatteella pitää suomalaisen urheiluliikkeenkin navigoida siinä erinomaisen vaikeassa maailmassa, jossa elämme.

On selvää, että Suomessakin harkittaisiin Pariisin kisojen boikotointia, jos hankkeessa olisi takana jokin laajempi kansainvälinen liikehdintä – vaikka olemme kaikissa aiemmissa historian vaiheissa välttäneet kaikkia boikotteja. Kansainvälinen sota- ja muu geopoliittinen tilanne muuttuu koko ajan, Pariisin kisoihin on vielä pitkä aika ja monenlaista voi vielä tapahtua. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, ettei boikottisuunnitelmia ole missään, ei edes muissa Pohjoismaissa, muista länsimaista puhumattakaan. Ei ole kansallisten etujemme mukaista, ei urheiluliikkeessä eikä kansakuntana muutenkaan, erottautua jopa pohjoismaisesta rintamasta ajamaan loppuun saakka jyrkempiä toimia kuin mikään muu maa.

Edes Ukraina ei tällä hetkellä virittele boikotteja, vaan suunnittelee ison joukkueen lähettämistä Pariisin kisoihin. Tilanne, jossa Suomi lähtisi venäjänvastaisilla argumenteilla barrikadeille, kun Ukraina samaan aikaan valmistautuu osallistumaan kisoihin, olisi kertakaikkisen outo.

Muutama muu tulokulma aiheeseen (Aihetta voi vielä lähestyä muutamasta muustakin tulokulmasta.)

Jos linjaamme nyt, että emme ole mukana siellä missä venäläiset ovat, ja jos Ukrainan sodasta tulee jäätynyt konflikti tai Venäjä jatkaa aggressioitaan jossain muualla, niin olemmeko valmiit siihen, että suomalaiset urheilijat eivät osallistu kansainväliseen toimintaan seuraavaan kymmeneen vuoteen tai niin kauan kuin konflikti jatkuu? Ja vieläpä yksinään tai todella pienessä porukassa? Ei kuulosta kovin viisaalta.

Tämän pragmaattisen perustelun ohella on myös relevantteja periaatteellisia näkökulmia. Ennen kaikkea kyse on siitä, annammeko me venäläisille vallan päättää missä suomalaisurheilijat urheilevat? Näin tapahtuu, jos kieltäydymme menemästä sinne, mihin venäläiset päättävät osallistua kansainvälisten lajiliittojen ja/tai KOK:n päätösten mahdollistamina. Onko niin, että Putin saa päättää, missä suomalaisurheilijat voivat urheilla ja missä eivät? Näin ei pidä olla, ja itse asiassa, jos näin olisi, se olisi voitto aivan väärille voimille. Varsin erikoista olisi, jos Pariisissa kisaisivat kaikki maailman parhaat seiväshyppääjät venäläisiä ja Wilma Murtoa lukuun ottamatta.

Suomalaisessa urheiludebatissa on muuten jo vuosia tuettu huonosti perusteltavissa olevia kaksoisstandardeja venäläisten urheilijoiden suhteen. Koko sodan ajan suomalaiset NHL-pelaajat ovat pelanneet samoissa sarjoissa venäläispelaajien kanssa ilman, että Olympialiikkeen osalta varsin kärjekäs yleisö olisi juurikaan tätä edes paheksunut tai moralisoinut mistään vakavammista vaateista puhumattakaan. Sama koskee myös esimerkiksi kansainvälistä tennistä. Kansainvälinen Paralympiakomitea on jo aiemmin päättänyt venäläisten pääsystä omiin kisoihinsa ilman, että se synnytti suurempia aaltoja.

Kotimaisessakin keskustelussa on viime aikoina vahvistunut ilmiö, jossa vaikeisiin asioihin reagoidaan erittäin nopeasti, jyrkästi ja mustavalkoisesti. Mediakilpailun aiheuttamat kärjistetyt ja yksinkertaistetut otsikoinnit ruokkivat tätä, varsinkin kun monilla on taipumus tehdä johtopäätökset pelkkien otsikoiden perusteella. Esimerkiksi koronakriisin aikana syntyi useita lähes hurmoshenkisiä liikehdintöjä, jotka johtivat kehityskulkuihin, joissa kukaan ei enää oikein osaa, voi, tohdi tai uskalla kyseenalaistaa sitä, mitä järkyttyneinä, pelästyneinä tai muuten vain tuohtuneina ollaan milloinkin tekemässä. Aivan erityisesti kansainvälisten kysymysten osalta asioiden pistäminen kontekstiin, ikävienkin realiteettien tunnustaminen ja huolellinen harkinta ovat tärkeitä avuja.

Suomi on pieni maa ja erityisen riippuvainen muusta maailmasta, joka on yhä vaikeampi, ennustamattomampi ja vaarallisempi. Päivät tuppaavat silti sielläkin tulemaan peräkkäin. Valitsemme itsellemme juuri ulkopolitiikan johtajaa. Olen ilokseni huomannut kärkiehdokkaiden välttävän kovin jyrkkiä kantoja isoissa kansainvälisen politiikan kysymyksissä. Olisi kovin pelottavaa, jos olisi toisin. Kilpailua siitä, kuka uskaltaa sanoa kovimmin, kannattaa käydä, jos ylipäänsä missään, jossain muualla kuin kansainvälisissä suhteissamme.

Viestimme Suomen Olympiakomiteasta tällä hetkellä kaikille suomalaisille Pariisin tähtääville urheilijoille on, että tuemme heidän mahdollisuuttaan tavoitella unelmiaan ja valmistautua rauhassa kisoihin. Jos maailma jollain relevantilla tavalla ympärillämme vielä muuttuu, arvioimme asiaa uudelleen. Ja käymme luonnollisesti jatkuvaa dialogia Suomen valtiojohdon, ulkoministeriön ja muiden keskeisten viranomaisten kanssa. Olemme tähän mennessä tehneet – ja teemme jatkossakin – päätöksemme erittäin tiiviissä yhteistyössä tärkeimmän viiteryhmämme eli muiden pohjoismaisten olympiakomiteoiden kanssa. Siinä ryhmässä on hyvä olla, ja sen ryhmän linjausten mukaan on hyvä toimia.

Jan Vapaavuori, Suomen Olympiakomitean puheenjohtaja