Pariisin olympialaisten heikko menestys käynnisti keskustelun huippu-urheilumme tilasta. Aihe on tärkeä, se kiinnostaa suomalaisia ja se pitää ottaa vakavasti. YLE:n lähetykset Pariisin kisoista tavoittivat 4,3 miljoonaa suomalaista.

Priorisoidaan vai vaalitaan lajikirjoa? Ja jos priorisoidaan, minkä asioiden välillä valintoja tehdään? Keskitetään vai tuetaan laajemmin tulevaisuuden huippuja? Johtaminen on hajanaista vai valta on keskitettyä? Mielipiteitä on paljon ja kontekstista irrottamalla on helppo pystyä perustelemaan mielipiteitä suuntaan tai toiseen. Ohessa muutamia ajatuksia siitä missä ollaan ja minne pitäisi mennä.

Edellisten olympialaisten kahdeksan mitalia todistavat, että pärjäämme varsin hyvin talvilajeissa. Olemme suurissa palloilulajeissa eli jalka-, kori- ja lentopallossa ottaneet askeleita eteenpäin. Viime vuonna Suomi saavutti eri lajien arvokisoista 298 mitalia. Menestymme monissa lajeissa, jotka eivät kuulu olympialaisten ohjelmaan. On kuitenkin ymmärrettävää, että kesäolympialaisten menestymättömyys on kisojen valtaisan huomioarvon takia kokoaan isompi ongelma.

Pariisin katastrofiin liittyy kaksi huolenaihetta. Ensinnäkin miksi kisoissa ollut joukkueemme, sekä urheilijat että taustajoukot, ei menestynyt paremmin. Tätä analysoidaan nyt huolella ja otetaan opiksi. Toinen ja tärkeämpi kysymys on se, miksi järjestelmämme ei tuota enempää potentiaalisia mitalisteja. Meillä ei Pariisissa ollut kovinkaan montaa realistista mitalikandidaattia. Vaikka kaikki huippumme olisivat onnistuneet maksimaalisesti, olisimme silti jääneet kauas muiden Pohjoismaiden taakse. On realismia todeta, että mitalisaaliimme on ollut heikko jo pitkään, viimeistään Ateenan vuoden 2004 kisoista alkaen. 2010-luvun taitteesta alkanut laaja huippu-urheilun muutostyö ei ole onnistunut saamaan aikaan toivottua suunnanmuutosta.

Syyt menestymättömyyteen ovat moninaiset. Osa niistä on rakenteellisia ja liittyy yhteiskuntamme yleiseen murrokseen. Elämme Suomessa, jossa yhä pienemmät ja yhä huonokuntoisemmat nuoret ikäluokat kilpailevat yhä kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa. Viimeisten vuosikymmenten suhteellisesti vähäinen maahanmuuttokaan ei auta meitä – toisin kuin monia muita länsimaita. Tähän liittyy myös seuratoimintamme kyky integroida maahanmuuttajia ja saada heistä osa huippu-urheilun polulle.

Lisäksi yhä harvemmista potentiaalisista nuorista urheilijoista yhä useampi hakeutuu joukkuelajeihin, joiden parissa urheilee jopa 70 % lupauksistamme. Globaalisti ylivoimaisen jalkapallon ohella erityisesti jääkiekko, mutta myös salibandy saavat ison osan lahjakkuuksistamme. Olisi luonnollisesti väärin syyttää tästä lajeja tai lajivalinnan tehneitä lapsia, nuoria ja heidän perheitään. En usko, että se on yhteiskunnassamme edes tavoiteltavaa, että ohjaisimme lapsia vahvasti johonkin tiettyyn lajiin myöhemmän olympiamenestyksen toivossa. Näin toki maailmalla tehdään.

Monissa maissa lahjakkuuksien etsiminen on järjestelmällistä. Esimerkki tämän päivän maailman todellisesta kilpailutilanteesta ja lahjakkuuksien seulonnasta on vaikkapa se, kuinka Intel pilotoi Kansainvälisen Olympiakomitean kanssa Senegalissa älypuhelimeen kytkettyä tekoälyohjelmaa, jolla pystyttiin muutamassa minuutissa fyysisillä ja kognitiivisilla testeillä selvittämään yli 1000 biomekaanista datapointtia, jolla arvioitiin nopeutta, kiihtyvyyttä, voimaa, ketteryyttä sekä suunnanvaihdoskykyä, ja tällä tavalla seulomaan potentiaalisia huippu-urheilijoita maaseudun nuorison keskuudesta.

Huippu-urheilu on raakaa. Kaikkiin lajeihin riittää maailmalta ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan kaikkensa pyrkimyksessään venyttää inhimillisen suorituskyvyn rajoja. Tai yhteiskuntia ja järjestelmiä, jotka laittavat tämän tapahtumaan. Kilpailussa menestyminen on mahdollista, mutta se edellyttää maailmanluokan toimintaa kaikessa tekemisessä. Konkretiana se tarkoittaa aiempaa selkeämpiä valintoja, fokusoitumista osaamisen kehittämiseen, aitoa lajirajat ylittävää yhteistyötä sekä yleisemmin paremmin yhteentoimivaa huippu-urheiluverkostoa.

Jos päällimmäisenä tavoitteena on mitalit arvokisoissa, on uskallettava tehdä aiempaa selkeämpiä valintoja. Vaadittavat valinnat eivät kuitenkaan ole helppoja. Yksi vaihtoehto on tehdä selkeämpää valintaa lajien välillä. Muissa pohjoismaissa pärjätään tällä hetkellä hyvin monissa pienemmissä ja uudemmissa lajeissa. Yleisurheilun dominoimassa Suomessa tuskin halutaan laajamittaisesti siirtyä perinteisten lajien vaalimisesta valikoivampaan mitalinmenestykseen yleisurheilumenestyksen hiipumisesta huolimatta. Isojen palloilulajien tukemisessa lähtökohtana on sen tavoittamat isot harrastajamassat. En usko, että siitäkään ollaan valmiita luopumaan ja ohjaamaan enemmän resursseja pienempiin lajeihin, joissa mitalisaumat ovat paremmat.

Lajien välisen tiukemman rajauksen sijasta kannattaakin todennäköisesti tehdä vahvempia valintoja yksittäisten urheilijoiden välillä ja keskittää tukea todellisiin toivoihin, tulivatpa he mistä lajista tahansa. Jotta tuki olisi aidosti vaikuttavaa ja riittävää, sitä pitänee kohdistaa harvemmille, mutta aidosti potentiaalisille mitalikandidaateille ja heidän valmentajilleen ja tukiyhteisölle. Tällöin se on väkisinkin pois laajemmasta urheilijoiden sosioekonomisen aseman parantamisesta. On kuitenkin huomattava, että huippu-urheilun tukemiselle asetetaan – aivan oikein – myös sosiaalipoliittisia tavoitteita menestystavoitteiden rinnalla.

Systeemitasolla Suomen huippu-urheilujärjestelmä on hajanainen. Kukaan tai mikään ei voi tosiasiallisesti johtaa sitä jo sen takia, että strateginen johtaminen on uskottu Olympiakomitealle, mutta resurssiohjaaminen valtiovallalle, toisin kuin muissa Pohjoismaissa. Tämä ei sinänsä ole kenenkään vika, vaan järjestelmämme ominaisuus. Meillä on myös, ja osin edellistä johtuen, liian monta toimijaa, jotka ovat liian löyhästi sidoksissa toisiinsa. Esimerkiksi Huippu-urheilun instituutti KIHUssa on noin 30 työntekijää eli melkein tuplat enemmän kuin Olympiakomitean huippu-urheiluyksikössä. Silti se elää pitkälti omaa elämäänsä, eikä paljosta hyvästä työstä huolimatta tue kokonaisuutta lähellekään optimaalisella tavalla.

Olennaista on yhdessä laajan verkoston kanssa pystyä määrittämään huippu-urheilumme pitkän tähtäimen tavoite. Koviakin keinoja varmasti löydetään, jos tavoitteet asetetaan riittävän korkealle ja niihin sitoudutaan yhdessä. Ennen kaikkea on päätettävä se, kuinka vahvoja priorisointeja ollaan valmiita tekemään.

Osaamisen kehittäminen on avainasemassa parempaa menestystä tavoiteltaessa. Se tarkoittaa monia asioita. Valmennusosaamisen systemaattinen kehittäminen lienee tässä kaikkein tärkeintä. Toki hyöty tästä jää auttamatta vaillinaiseksi, ellei samalla pidetä huolta huippujemme valmentajien taloudellisista ja muista toimintaedellytyksistä.

Olennaista on myös siirtyä aitoon datan hyödyntämiseen ja tiedolla johtamiseen sekä hyödyntää mm. tekoälyn mahdollisuudet. Tätä tehdään nytkin, mutta varsin satunnaisesti ja vaatimattomalla tasolla. Osaamisen kehittäminen pitäisi keskittää Urheaan, jolla on siihen Suomessa selvästi parhaat edellytykset.

Muut Pohjoismaat korostavat vahvasti lajirajat ylittävän yhteistyön merkitystä lajien ja niiden edellyttämien ominaisuuksien erilaisuudesta huolimatta – niin valmentaja- kuin urheilijatasollakin. Hyviä asioita tapahtuu, kun eri alojen huiput ovat tekemisissä toistensa kanssa. Tässä meillä on Suomessa paljon kehitettävää. Satunnaisista kohtaamisista pitää päästä systemaattisen kanssakäymiseen.

Jos ja kun tavoitellaan menestystä ja mitaleita kansainvälisellä tasolla, on myös oltava selvä käsitys siitä, missä maailmalla mennään. On oltava kontakteja ulkomaille niin kilpailijoihin, valmentajiin kuin valmennuskeskuksiin. On ymmärrettävä, mikä muualla on vaatimustaso, miten muut harjoittelevat, miten heitä tuetaan ja näiden pohjalta löydettävä oma kilpailuetu. Meillä on Suomessa joukko urheilijoita, joille tämäntyyppinen ajattelu on itsestäänselvyys, mutta systeemitasolla aito kansainvälisyys on vielä kaukana. Kaikki maailmanluokan kapellimestarimme – ja niitä riittää – ovat luonteeltaan jonkinlaisia maailmankansalaisia.

On selvää, että rahallakin on merkitystä. Yksinään se ei tee autuaaksi, eikä se liene ongelmiemme juurisyy. Monet hyvät asiat, kuten vaikkapa valmentajan mahdollisuus päätoimisesti panostaa urheilijalupauksen auttamiseen, vaativat rahallisia panostuksia.

Huippu-urheilusta keskusteltaessa aallot tuppaavat olemaan varsin korkeat. Tämä kertoo siitä, kuinka vahvasti aiheeseen suhtaudutaan. Itse kunkin keskusteluun osallistuvan on kuitenkin hyvä mieltää, että on olemassa sekä rakentavaa keskustelua, joka luo edellytyksiä paremmalle tulevaisuudelle, että vähemmän rakentavaa keskustelua, joka vain heikentää yhteistä urheiluliikettämme. Kaikkien pitäisi ymmärtää, että yhdessä näitä asioita pitää jatkossakin pystyä tekemään. Suomi on pieni maa, ja pärjäämme vain hyvällä yhteistyöllä, jonka eri mieltä ollessaankin pitää rakentua keskinäisen kunnioituksen varaan ja siihen, että johtopäätöksiä tehdään huolellisen analyysin jälkeen faktapohjalta.

Muista Pohjoismaista voisimme ottaa oppia myös positiivisemmasta asenneilmastosta. Tuhansien murheellisten laulujen maassakin pitäisi ymmärtää, että ilon kautta maailmaa lähestyttäessä saavutetaan parempia tuloksia. Toisaalta voi olla, että palloilulajien parantunut taso on osin seurausta suunnanmuutoksesta tällä saralla.

Asenneilmastoon voisi toivoa muutosta myös medialta. Tällä viikolla silmääni osuivat lähes peräkkäin olevat artikkelit, jotka käsittelivät suomalaisia urheilijoita termillä ”olympiarämpijät”, kun taas vastaavasti ulkomaiseen kollegaan viitattiin olympiaurheilijana. Tämä tuntuu kohtuuttomalta urheilijoidemme näkökulmasta. Kun vaikkapa 30. olympialaisissa sijoittuneelle urheilijalle vinoillaan, itse kukin meistä voi miettiä, onko hän omassa työssään maailman 30 parhaan joukossa vai ei. Suomessa on edelleen vähemmän heitä, jotka ovat edustaneet maatamme olympialaisissa kuin heitä, jotka ovat lotossa voittaneet päävoiton.

Pariisin jälkipyykissä on annettu ymmärtää, että Olympiakomitean laajemmat yhteiskunnalliset tehtävät vaikkapa lasten ja nuorten liikuttamisessa olisivat olleet aiheuttamassa Pariisin kesäkisojen mitalittomuutta. Tälle ei ole olemassa mitään näyttöä, ja kyse onkin lähinnä pyrkimyksestä kääntää huomio pois ongelmiemme varsinaisista syistä – ja niistä virheistä, joihin itse kukin on ehkä ollut vuosien mittaan myötävaikuttamassa.

Olympiakomitean kolme päävalintaa eli huippu-urheilumenestyksen, seuratoiminnan sekä liikkeen ja liikunnallisen elämäntavan edistäminen tukevat kaikki toisiaan. Niiden hajauttaminen eri organisaatioihin tekisi näistä pienempiä ja heikompia. Jokainen tarvitsisi oman johdon, oman taloushallinnon, oman henkilöstöhallinnon, oman viestinnän jne. Samalla nykyisen Olympiakomitean pirstominen pistäisi uudet yksiköt kilpailemaan rajallisista resursseista keskenään. Pahoin pelkään, että huippu-urheilu saattaisi olla suurin häviäjä. Liikkumattomuus on erittäin iso yhteiskunnallinen ongelma ja seuratoiminta maan suurin kansanliike. Molemmilla on kansakunnalle erittäin iso arvo, jota ei arvokisamenestyksettömyyden jälkimainingeissa pitäisi unohtaa.

Jos huippu-urheilua pyritään pönkittämään tuuppaamalla lasten ja nuorten ja laajemmin kansakunnan liikkumattomuutta jonnekin välinpitämättömyyden ja tekemättömyyden mustaan aukkoon, ollaan hakoteillä. Vastakkainasettelu on kelpo draaman ja kaikenlaisen harhauttamisen väline, mutta huono toimintamalli pyrittäessä parantamaan jonkin haastavan kokonaisuuden tilaa.

Sellainen huippu-urheiluväki, joka arvostaa lasten liikuttamista ja haluaa kantaa siitäkin vastuuta, voi yhteiskunnassa nauttia laajaa kunnioitusta. Ne, jotka työntävät sen sivuun tai keinotekoisesti jollekin, joka siitä ei selviä, nakertavat sen sijaan omaa arvostustaan ja kunnioitustaan.

Tahtotila, jossa yhteiskunta panostaa enemmän huippu-urheiluun on aikaansaatavissa, mutta sellaista tahtotilaa, että tämä tehtäisiin lasten liikkumisen kustannuksella, ei ole aikaansaatavissa eikä sitä toivottavasti edes havitella. Huomion soisi muutoinkin olevan tekemisessä eikä rakenteissa.

Yhteenvedonomaisesti:

1. Suomi on pieni maa, jossa on hajanainen huippu-urheilujärjestelmä. Tätä verkostoa pitää pystyä tiivistämään ja varmistaa, että kaikilla keskeisillä toimijoilla on sama visio ja tavoitetila, ja että niiden keskinäinen roolijako on selkeä ja yhteistyö on sujuvaa.
2. Meidän pitää tehdä aiempaa selkeämpiä valintoja. Lajien välisen tiukemman valinnan sijasta valintakriteerinä voisivat olla lupaavat yksilöt, oli heidän lajinsa mikä tahansa.
3. Kansallisen kilpaurheilun ja globaalin huippu-urheilun välinen ero pitää mieltää aiempaa paremmin ja suunnata tukea enemmän todellisille mitalitoivoille.
4. Osaamisen ja erityisesti kansainvälisen tason valmennusosaamisen kehittämiseen sekä tiedolla johtamiseen pitää systemaattisesti panostaa.
5. Lajirajat ylittävä yhteistyö on otettava aidoksi toimintamalliksi niin urheilijoiden, valmentajien kuin muiden taustajoukkojen tasolla.
6. Keinotekoisen vastakkainasettelun sijasta tulee ymmärtää liikuntakulttuurin eri ulottuvuuksien toisiaan tukeva vaikutus ja melankolian sijasta lähestyä asioita ilon ja positiivisuuden kautta.